Ei hyvä, ei mitenkään

Eilen oli paha päivä. Se iskee lujaa kun joku rakas ihminen arvostelee rankalla kädellä. Asioita, joita en voi muuttaa ja asioita, joita en edes halua muuttaa. Hänen tarkoituksensa ei ollut satuttaa, mutta niin nyt kuitenkin kävi.

Vähän helpotti kun sai koottua ajatukset ja kirjoitettua ne hänelle. Silti aloin eilen valmistautumaan siihen todellisuuteen, että me ei koskaan olla oikeasti yhdessä. Minä en halua irrottaa häntä sieltä, missä hänen on hyvä olla. Enkä itse voi monestakaan syystä irtautua sinne. Eli mahdoton tilanne. Ja se sattuu.

On vähän sellainen tilanne, että tästä ei millään saa mitään hyvää lopputulosta. Tehtiin miten vain, joku kärsii.

Yritän siis kovasti sopeutua tähän oikeaan maailmaan ja siihen etten näköjään saa ikinä sitä suurta rakkautta. Hän sanoo, että kävi miten kävi, hän on aina saatavilla. Hän haluaa olla aina osa, edes pieni, minun elämää. Se vaan ei tunnu toimivalta tai kovin hyvältä siinä mielessä, että kenen tahansa kanssa olisin joskus, hän olisi aina se toisella sijalla oleva vaihtoehto. H on aina se ensimmäinen ja jos olen kakkosen kanssa sekä samalla yhteyksissä H:n kanssa, niin se tuntuu epäreilulta kakkosta kohtaan.

Toisaalta H löytää ihan varmasti itselleen vaimon sieltä läheltä, enkä ihan hirveästi tykkää siitäkään tosiasiasta. Ei tästä mitään hyvää nyt ainakaan tule. Miten päin vaan kääntelee ja ajattelee asiaa.

Kyllä, kyllä, heippa.

Kaksi kertaa saman päivän aikana. No, nyt on pakko saada jotenkin purkaa ajatuksia.

Juttelin H:n kanssa tänään taas ja tällä kertaa oli pari astetta vakavampi keskustelu. Ja synkempi. Minulla on omassa historiassa muutama juttu, jotka hänen on tietyistä syistä vaikeampi sulattaa. On niistä tiennyt suurimmaksi osaksi koko ajan eikä siis yllätyksenä tullut. Eikä ne ole mitään ihmeellisiä asioita meidän mielestä. Mutta hänen lähtökohdat ja kulttuuri huomioon ottaen, ei positiivisia asioita.

Tiesin, että nämä jutut täytyy kertoa ennemmin tai myöhemmin jos meinataan kokeilla jotakin vakavampaa. Kerroin ja nyt pelkään ihan todella paljon, että H pian sanoo, että kiva mutta jäädään ihan kavereiksi vain.

Onhan meillä monta, monta estettä muutenkin. Mutta jos molemmat haluaa ja molemmat ovat valmiita tekemään kompromisseja, niin haluaisin yrittää. Nyt minun haluamisella ei ole kylläkään väliä. Minulla on sellainen paha tunne, että kavereiksi me jäädään ja yksi suurimmista syistä on nuo minun tekemiset aikaisemmin.

Toisaalta en kyllä halua miestä, joka katsoo minua alaspäin siksi, että olen elänyt elämääni silloin kun hän ei siinä ole ollut mukana. Tässä kirjoittaessa pelot muuttuvat harmitukseksi ja tulee sellainen fuck this shit-olo.

Mutta ihan oikeasti, jos hän ei pääse yli siitä että olen elänyt enkä ole ollut vain kotona odottamassa, niin eipä siinä sitten mitään. Ehkäpä tätä ei sitten ole tarkoitettu.
Ei kyllä ole mitenkään hyvä olo. Kaipa se tästä taas.

Että mitä sitä pitäisi tehdä?

Olen tässä muutamia iltoja/öitä tutustunut sellaiseen asiaan, johon moni on aikaisemmin yrittänyt minua saada mukaan mutta kukaan ei ole koskaan ennen siinä onnistunut. Nyt tutustun vain koska se on niin tärkeää H:lle.

Nyt me molemmat tiedetään mitä halutaan, mutta saadaanko mitä halutaan? Sitä ei voi tietää. Siihen vaikuttaa niin moni iso asia. Suurin on luultavasti tämä juttu, johon nyt tutustun. En tiedä voinko koskaan olla siinä niin mukana kun H haluaa, tarvitsee. Minusta olisi todella tyhmää jos se olisi syy, miksi meistä ei mitään tule. Toivottavasti hän on myös valmis tekemään kompromisseja.

H on ainut ihminen (tähän mennessä ainakin), joka ymmärtää minua pelottavan hyvin. Siis välillä juttu menee niin, että minun ei edes tarvitse kysyä kun hän jo vastaa siihen. Että me ei vaan osata lopettaa toistemme lauseita, vaan jopa sanoa ne lauseet alusta loppuun ennen kuin toinen sen ehtii tehdä :D

Kaikesta ihanasta, mahtavasta huolimatta mietin usein, voiko tämä olla totta. Onko hän oikeasti noin mahtava? Paljon olen lukenut niistä, jotka ovat ihania ja vannovat rakkauttaan vain siksi, että pääsevät tänne Suomeen. Vähän tuota vastaan tässä jutussa taistelee se, että hän saisi paljon helpommin sellaisen naisen, joka jo valmiiksi on sopivampi kuin minä. Hän myös on hyvin kouluttautunut ja töitä riittää, eli niiden takia ei tarvi pois päästä.

Mielessä pyörii kysymykset miksi minä? ja miksi nyt? Mehän ollaan tunnettu jo monta vuotta, mutta vasta nyt tilanne edennyt näin pitkälle. Minulla on aina ollut lämpimiä tunteita häntä kohtaan, jostain syystä kuitenkin vasta nyt tunnun olevan valmis niihin tunteisiin. Todella valmis kun pystyn näin helposti ja mielellääni tutustumaan siihen isoon juttuun.

Jostain syystä nyt eilisestä lähtien on ollut sellainen tunne, että hän on ajautumassa kauemmas. Että ehkä nämä mietinnät ovat ihan turhia ja hän on itse tullut toisiin ajatuksiin. Joka tapauksessa toivon parasta ja pelkään pahinta.

Mietintöjä

Mitenköhän saisi ajatukset taas selkeämpään muotoon?

Minulla menee ihan todella, todella hyvin H:n kanssa. Ärsyttää vaan ihan hirveästi se, että H asuu niin älyttömän kaukana. Ja se, että vaikka me oltaisiin lähellä niin yksi iso ongelma olisi silti. Hänen uskontonsa. Ja se, että hän oikeasti uskoo ja elää sen mukaisesti.

Luin huvikseni netistä juttuja naisista, joilla on ollut tai on mies samasta maasta kun H. Oli aika hauskaa :D Siellä siis oli oikeasti vain kahdenlaisia vastauksia. Naiset, jotka ovat olleet vain vähän aikaa miehensä kanssa eivätkä asu yhdessä, olivat tietenkin niin rakastuneita ja onnellisia. Hehkuttivat miehiään ja kertoivat niitä miljoonia hyviä asioita.

Sitten oli niitä toisia. Naisia, jotka olivat olleet miehensä kanssa jo monen monta vuotta naimisissa ja asuivat täällä Suomessa. Näiden naisten mukaan se ei kannata. Kun mies tulee Suomeen, muut naiset osoittavat hyvin helposti kiinnostustaan ja se taas voi olla liian suuri houkutus miehelle. Eli toisin sanoen, mies pettää minkä ehtii. 

Eli yhteenvetona niistä keskusteluista voisi sanoa, että niin kauan kun ei asuta Suomessa, kaikki ok :D Ja silti se uskonto on suuri kynnys. Koska eihän ne miehet aluksi tietenkään tuo sitä uskontoa niin esille, vaan vasta sitten naimisiin mentyä ja niin edelleen. Että oikeastaan ei kannata ollenkaan. Kaikkihan ne on myös samanlaisia, poikkeuksia ei tietenkään ole olemassa.

Nuo asiat nyt eivät minulle ole muuta kuin viihdettä. Me H:n kanssa ei olla yhdessä enkä tiedä ollaanko ikinä. Tiedän, että juuri nyt hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä minulle. Hän oli sitä jo silloin vuosia sitten ennen meidän taukoa. 

Hän on ainut, joka ymmärtää minua niin hyvin. Pelottavan hyvin. Hän osaa sanoa aina ne oikeat asiat ja piristää kun on surullinen. Muuttuisiko se kaikki jos menisimme naimisiin ja asuisimme yhdessä siellä tai täällä? Jaa a. Ihan varmasti osittain ainakin. On se nyt ihan eri asia asua yhdessä kun kirjoitella toisilleen.

H on kyllä ihan liian täydellinen, siksi varmaan ei ollut mahdollista löytää häntä mistään kovin läheltä. Olisihan se nyt ollut kauheaa, jos joku löytää niin täydellisen ihmisen itselleen ihan läheltä :o

I AM BACK

For now anyway.

Nyt on ajatuksia taas vaikka muille jakaa. Joten jaan ne tänne.

On ihminen, joka on niin kaukana fyysisesti kuin olla voi. Tämä ihminen on ollut monta vuotta poissa  ja nyt syystä tai toisesta otti yhteyttä. Hyvä että otti. Silloin joitakin vuosia sitten hän oli läheisempi minulle kun kukaan. Ainoa, joka oikeasti ymmärsi ja jota oikeasti kiinnosti. Sinänsä hauskaa, koska en ole häntä ikinä tavannut.

Löysin H:n jostakin kirjekaverinhakupalstalta tai jostakin. Ja muistan vieläkin miltä tuntui jutella hänen kanssaan ekan kerran :D Pidin häntä ärsyttävänä enkä ajatellut todellakaan jutella toiste. Mutta keskustelu kesti pitkään ja sen lopuksi olin koukussa.
Miksi yhteys katkesi moneksi vuodeksi? Ei aavistustakaan ja kadun sitä.

Hän asuu sellaisen vähintään 10 tunnin lentomatkan päässä. Se on se suurin ongelma. Minä kyllä haluan matkustaa hänen maahan ja kaupunkiin. Siis vaikken olisi ikinä tutustunut häneen, silti haluaisin. Siellä on niin paljon nähtävää ja koettavaa. H vain lisää yhden hyvän syyn lisää :) Nyt ei vain ole rahaa.

Nyt olen taas koukussa ja pahemmin kuin ennen. Miten joku voikin osata sanoa ne oikeat asiat oikeaan aikaan? Ja hän tajuaa sanomattakin niin älyttömän paljon asioita.
Kuitenkin on todella hämmentävää kun toinen puhuu niin suloisesti ja sitten seuraavaksi sanoa ystäväksi. Hankala selittää tässä nyt tätä asiaa, mutta hämmentynyt olen kuitenkin.

Olen miettinyt onko se vain hänen kulttuuri, jossa puhutaan ystävillekin noin? Me nyt ei sillä lailla yleensä ainakaan ystäville puhuta. Olisi kiva kysyä suoraan mitä hän haluaisi. Mutta yllätys, yllätys, en uskalla. Pahimmassa tapauksessa menetän sen, mitä meillä nyt on. ja nytkin meillä on jotakin todella tärkeää minulle.

Nyt me kuitenkin kiertelemme ja kaartelemme juuri sitä asiaa, johon haluaisin vastauksen. Toisaalta en välttämättä ehkä halua.
Jos nyt haluan ajatella jotenkin negatiivisesti, niin hän on liian hyvä ollakseen totta.

Kaikesta huolimatta hän on ajatuksissani koko ajan.

Hyvät ja pahat

Parin viikon aikana siis monesti muistutettu, että voi varata keskusteluajan jos tuntuu siltä. Sen voi hyvin laittaa muistin piikkiin, eli ei muista kenelle siitä on sanonut ja kenelle ei. (Vähän loukkaa, ettei muka muista kertoneensa minulle sitä kun vuoden verran ollaan "tunnettu") Sen voi myös ajatella toisella tavalla, mutta sellaisen ajattelun haluan nyt lopettaa. Eli ei mennä siihen.

Tähän lisätään vielä se, että aletaan kertoa kuinka kaikki haluaisivat hänen löytävän jonkun itselleen. Monesti eri tavoin mainitaan, että se kumppanin paikka on vapaana. Kertoo, että prinsessaa tarvitaan. Siitä sujuvasti kommentoidaan minun pantaa, joka voi jollain lailla muistuttaa kruunua/tiaraa.

Että kun eilen sanoin S:n näyttävän vihreää valoa, jättää se palamaan kunnes se himmenee, nyt on taas vihreää näytetty. MUTTA, en halua mennä tähän enää. Eli näyttäköön vaikka pinkkiä valoa, en jaksa miettiä sitä sen enempää.

Senkin muuten toi esille, että T on hänelle ihan todella hyvä ystävä, välillä äitihahmokin. Että ehkä ei tule S+T? Ei varmaan kun he töissäkin ovat puhuneet tästä S: "vapaasta paikasta". Kyllä S jonkun löytää, se on aivan varma. Todella mahtava tyyppi kuitenkin kyseessä.

Minä taas olen (tai yritän kovasti) päättänyt, etten halua ketään tässä kohtaa elämää. Minulla on niin paljon ongelmaa selvitettävänä ja liian vähän aikaa edes itselleni. Iso osa keskittymistä menee siihen, että pitää kiinni kaikesta pienestä hyvästä, mitä minulla on. Että jaksaa pitää yllä sitä onnellisuuden illuusiota edes tyydyttävällä tavalla.

En ole ikinä ollut näin lähellä masentuneisuutta. Siis, en ole koskaan siihen sairastunut, en tiedä millaista se sitten ihan oikeasti on. Mutta kaikkien kriteerien sekä kokemusten perusteella, tuntuu että ei se kaukana ole. Tällä hetkellä O pitää minut pinnalla. Vaikka tuntuu siltä, että voisi vain jäädä peiton alle eikä tulla sieltä ikinä pois.

Eilen päätin, että yritän joka päivä löytää kolme hyvää asiaa elämässäni. Ehkä niihin olisi hyvä lopettaa?

- terve, onnellinen pieni tyttö

- itsekin olen terve (flunssan alkua ei lasketa)

- ihana perhe, joka on tässä ihan lähellä

Esto no me gusta

Noniin, luinpa tässä yksi aamu, että ajatusten kirjoittaminen auttaa. Varsinkin kun on vaikeaa. Ja sitten muistin tämän blogin. Tämähän on alunperinkin ilmestynyt vain siksi, että saan ajatukset kirjoitettua johonkin. Omaksi avuksi, ettei kaikki p"#¤% pyöri päässä koko ajan.

Nyt on minun elämässä menossa vaikein ja kivuliain vaihe tähän mennessä. Että ehkä nyt on aika kirjoitella useammin. Saisin vuodatettua edes osan pahasta olosta tänne. Kenenkään ei ole tätä pakko lukea, enkä nyt ketään kyllä ehkä edes suosittelisi lukemaan. Mutta ihan sama.

Kaikki tulee nyt sekavasti mutta ketä kiinnostaa.
Maanantaina on paha päivä taas. Stressaa jättää O hoitoon, vaikka tiedän että on todella hyvässä hoidossa ja vain vähän aikaa. Mutta koska hän ei ole ollut kuin kerran aikaisemmin hoidossa, niin kyllä se stressaa. Inhottaa aikainen aamu, kun en saa muutenkaan nukuttua kokonaisia öitä. Edeltävänä en varmaan ollenkaan.

Ahdistaa mitä siellä tulee ilmi ja millainen päätös mahdollisesti tulee. Tiedän, että sitä parasta päätöstä tuskin tulee, eli toivottavasti pahoista vaihtoehdoista edes se vähiten paha. Tällä tuurilla tuskin sitäkään. Pitäisi siellä pysyä lujana, pitää nyt pysyä lujana, pitää sen jälkeen pysyä lujana.

Mitäs jos en jaksa? Eikö minullakin ole oikeus romahtaa välillä? Miksi minun pitää pystyä pitämään kulisseja yllä? No O:n takia tietenkään en voi romahtaa. Hänen takiaan täytyy yrittää elellä normaalisti. Minulle ei vaan jää aikaa romahtaa yksikseni, ei edes päiväuniaikaan, ei se riitä koskaan.

Voisin jutella näistä asioista varmasti jonkun kanssa. Kenen? No, S on monta kertaa muistuttanut, että jutteluaikoja voi varata jos siltä tuntuu. Se on ihan kaikkien siellä käyvien oikeus. Näin on päätetty. Hiton hienoa, että ihan kaikille se sama. Minähän olen vuodatellut näitä välillä hänelle ennen kun on kerrottu että aikoja voi varata. Minulle ei koskaan ole edes kerrottu sitä. Kuulin siitä vasta kun jollekin uudelle mainittiin asiasta tutustumiskerralla. Ihan sattumalta olin edes paikalla.

Miksi sitä ei ole kerrottu aikoja sitten? Silloin kun aloin kertoa näistä? Vai olenko minä saanut aikaan sen, että tarjotaan jutteluaikoja? Pienimuotoinen vinkki, että varaa aika jos haluat valittaa. Ja miksi siitä on nyt minulle sanottu parin viikon sisään kolme tai neljä kertaa? Ehkä en halua puhua näistä hänelle enkä kenellekään siellä. Ehkä romahdan mieluummin yksin, ettei kukaan näe.

Todellakaan en aio antaa kaiken paskan tulla ulos sellaisen ihmisen edessä, joka on erinäisin keinoin antanut luulla kaikenlaista, muttei kuitenkaan koskaan mitään sen enempää. Varmaan oma vika kun ajattelee asioita liikaa jne. Mutta miten hitossa S osaakin ensin antaa vihreää valoa, jättää se aina palamaan, kunnes se palaa loppuun. Ja sitten sytyttää se uudestaan. Tätä kierrettä on ollut nyt kauan. Ja nyt se saa loppua.

T saa jatkaa vaikka tästä. S+T on muutenkin sopivampi juttu. Miljoona kertaa täydellisempi ja monella tapaa järkeen käypää. Että antakaa olla, minä yritän tässä parhaani mukaan pärjätä. Yritän normaalista elämästä kiinni, tehdä jokaisesta päivästä O:lle onnellisen. Kyllä se breaking point tulee ihan ilman teidän apua.

Jos ei maanantaina maailma kaadu, niin hyvin pian sen jälkeen. Että sitä odotellessa. Onneksi O ei tästä tiedä/ ymmärrä mitään. Edes hän voi olla onnellinen, kunnes se kaikki loppuu.
Olisiko helpompi jaksaa jos olisi joku jonka kanssa jakaa tämä? Aivan varmasti, mutta eipä elämä ole niin mahtavaa kaikille. Ehkäpä olen kaiken tämän ansainnut, elämä on varmasti ollut liian helppoa tähän asti. Mutta eipä ole enää, että enää en edes mieti mitä kannattaa tehdä. Teen vain miltä tuntuu. Jos se on väärin niin sitten on. Who cares? En minä ainakaan.

Ja tällaiseksi sinä minut teit. Kiitos.