Esto no me gusta

Noniin, luinpa tässä yksi aamu, että ajatusten kirjoittaminen auttaa. Varsinkin kun on vaikeaa. Ja sitten muistin tämän blogin. Tämähän on alunperinkin ilmestynyt vain siksi, että saan ajatukset kirjoitettua johonkin. Omaksi avuksi, ettei kaikki p"#¤% pyöri päässä koko ajan.

Nyt on minun elämässä menossa vaikein ja kivuliain vaihe tähän mennessä. Että ehkä nyt on aika kirjoitella useammin. Saisin vuodatettua edes osan pahasta olosta tänne. Kenenkään ei ole tätä pakko lukea, enkä nyt ketään kyllä ehkä edes suosittelisi lukemaan. Mutta ihan sama.

Kaikki tulee nyt sekavasti mutta ketä kiinnostaa.
Maanantaina on paha päivä taas. Stressaa jättää O hoitoon, vaikka tiedän että on todella hyvässä hoidossa ja vain vähän aikaa. Mutta koska hän ei ole ollut kuin kerran aikaisemmin hoidossa, niin kyllä se stressaa. Inhottaa aikainen aamu, kun en saa muutenkaan nukuttua kokonaisia öitä. Edeltävänä en varmaan ollenkaan.

Ahdistaa mitä siellä tulee ilmi ja millainen päätös mahdollisesti tulee. Tiedän, että sitä parasta päätöstä tuskin tulee, eli toivottavasti pahoista vaihtoehdoista edes se vähiten paha. Tällä tuurilla tuskin sitäkään. Pitäisi siellä pysyä lujana, pitää nyt pysyä lujana, pitää sen jälkeen pysyä lujana.

Mitäs jos en jaksa? Eikö minullakin ole oikeus romahtaa välillä? Miksi minun pitää pystyä pitämään kulisseja yllä? No O:n takia tietenkään en voi romahtaa. Hänen takiaan täytyy yrittää elellä normaalisti. Minulle ei vaan jää aikaa romahtaa yksikseni, ei edes päiväuniaikaan, ei se riitä koskaan.

Voisin jutella näistä asioista varmasti jonkun kanssa. Kenen? No, S on monta kertaa muistuttanut, että jutteluaikoja voi varata jos siltä tuntuu. Se on ihan kaikkien siellä käyvien oikeus. Näin on päätetty. Hiton hienoa, että ihan kaikille se sama. Minähän olen vuodatellut näitä välillä hänelle ennen kun on kerrottu että aikoja voi varata. Minulle ei koskaan ole edes kerrottu sitä. Kuulin siitä vasta kun jollekin uudelle mainittiin asiasta tutustumiskerralla. Ihan sattumalta olin edes paikalla.

Miksi sitä ei ole kerrottu aikoja sitten? Silloin kun aloin kertoa näistä? Vai olenko minä saanut aikaan sen, että tarjotaan jutteluaikoja? Pienimuotoinen vinkki, että varaa aika jos haluat valittaa. Ja miksi siitä on nyt minulle sanottu parin viikon sisään kolme tai neljä kertaa? Ehkä en halua puhua näistä hänelle enkä kenellekään siellä. Ehkä romahdan mieluummin yksin, ettei kukaan näe.

Todellakaan en aio antaa kaiken paskan tulla ulos sellaisen ihmisen edessä, joka on erinäisin keinoin antanut luulla kaikenlaista, muttei kuitenkaan koskaan mitään sen enempää. Varmaan oma vika kun ajattelee asioita liikaa jne. Mutta miten hitossa S osaakin ensin antaa vihreää valoa, jättää se aina palamaan, kunnes se palaa loppuun. Ja sitten sytyttää se uudestaan. Tätä kierrettä on ollut nyt kauan. Ja nyt se saa loppua.

T saa jatkaa vaikka tästä. S+T on muutenkin sopivampi juttu. Miljoona kertaa täydellisempi ja monella tapaa järkeen käypää. Että antakaa olla, minä yritän tässä parhaani mukaan pärjätä. Yritän normaalista elämästä kiinni, tehdä jokaisesta päivästä O:lle onnellisen. Kyllä se breaking point tulee ihan ilman teidän apua.

Jos ei maanantaina maailma kaadu, niin hyvin pian sen jälkeen. Että sitä odotellessa. Onneksi O ei tästä tiedä/ ymmärrä mitään. Edes hän voi olla onnellinen, kunnes se kaikki loppuu.
Olisiko helpompi jaksaa jos olisi joku jonka kanssa jakaa tämä? Aivan varmasti, mutta eipä elämä ole niin mahtavaa kaikille. Ehkäpä olen kaiken tämän ansainnut, elämä on varmasti ollut liian helppoa tähän asti. Mutta eipä ole enää, että enää en edes mieti mitä kannattaa tehdä. Teen vain miltä tuntuu. Jos se on väärin niin sitten on. Who cares? En minä ainakaan.

Ja tällaiseksi sinä minut teit. Kiitos.