Nyt on taas asioita tapahtunut. Ei mitään maailmaa mullistavaa kuitenkaan. Lopputyön osalta voin sanoa, että se on aika valmis. Sitä varten on kerätty kaikki aineisto, aineisto on koottu yhteen, virheitä on korjattu monta kertaa ja vielä olisi virheiden korjaamisia edessä. Tänään saimme ohjaavalta palautetta ja korjausehdotukset. Ne korjaukset teimme jo tänään, nyt vielä muutaman päivän ajan luemme juttua itse ja yritämme bongata virheitä sekä korjata ne. Sitten työ onkin valmis lähetettäväksi muille ryhmäläisille ja lopulta koittaa TUOMIO.
Siis ihan vaan saamme korjausehdotuksia vielä opiskelijakaverilta. Niiden korjausten jälkeen on edessä plagiointitarkistus, jonka jälkeen se palautuu taas opettajalle, joka arvioi työn. Eikä siihen jäänyt sitten enää kun viho viimeisen tentin tekeminen. Että vähiin käy, mutta hyvä niin koska niin käy kaikki muukin tässä :D No, pitäähän sitä vielä yksi väitöstilaisuus käydä katselemassa ja raportti kirjoittaa mutta sekin toivottavasti hoituu tässä kuussa ihan suht pian.
Mitäs muuta? No, vauva kasvaa ja tila käy ahtaaksi. Se tekee minun olon entistä tukalammaksi koska kun tuo tuolla yrittää mönkiä entiseen malliin niin eihän se kovin kivalta tunnu. Maha heiluu omiaan, pelottavan näköistä touhua välillä :D Vieläkin hauskaa tuntuu olevan alaspäin tunkeminen, ja se tuntuu päivä päivältä inhottavammalta.
Olen tästä kaverista huomannut nyt sen (ja voin olla todella väärässä, mutta kiva on tällaisia analyyseja tehdä :D) että on aika ujo tyyppi. Riehakkaimmat jumpat tapahtuu aina VAIN silloin kun olen jossakin yksin, vaikka kotona. Kuitenkin niin ettei kukaan muu ole näkemässä. Kun joku yrittää katsoa miltä liikkuminen näyttää ulospäin, hän jäätyy. Kun joku laittaa käden vatsan päälle, siihen kohtaa missä hän liikkuu, tapahtuu jäätyminen. Vain minä olen etuoikeutettu tuntemaan sekä näkemään kaiken :D
Paras esimerkki tästä on se, kun yksi kaverini tuli kylään tuossa parisen viikkoa sitten. Ennen kun kaveri tänne saapui, oli mahassa hirmuiset juhlat päällä. Sillä sekunnilla kun kaveri astui sisällä, kaikenlainen liikkuminen loppui. Edes se, kun söin, ei saanut liikkumista aikaan kuten normaalisti. Mutta ei mennyt kun korkeintaan kaksi minuuttia siitä kun kaverini oli astunut ovesta ulos, niin johan alkoi jumppa. Eli ujo vauva.
Kohta tästä voisi vaikka lopetella, syödä iltapala ja mahdollisesti mennä nukkumaan. Tai ainakin yrittää kannattaa. Loppuun laitan kappaleen, joka soi koko ajan päässäni ja se kyllä sopiikin monen päivän mietteisiini. Olen kaikesta pahasta ja ikävästä huolimatta aika onnellinen ja kiitollinen asioista. Kiitollinen esimerkiksi siitä, että olen saanut muilta niin paljon vauvalle tarvikkeita, että on moni ihminen on minun tukena kaikessa, hyvässä ja pahassa. Myös se ilahduttaa, että nyt tiedän (melko varmasti ainakin) että en ole yksin synnytyksessä :) En uskalla ikinä toivoa liikaa, mutta pieni toivon kipinä on siitä että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi :) Eikä tässä nyt niin kovin montaa sellaista tylsää asiaa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Suuri kiitos kiinnostuksestasi :)