On inhottavaa elää niin, että joka päivä pelkää mitä se ihminen taas on keksinyt tai muuten mitä asioita tulee tapahtumaan sen ihmisen takia. Hyvin usein myös mietin, että jos teen tai sanon vähänkään jotain pahaa, niin miten pahana se tulee minulle takaisin? Kaiken muun pahan kestän, mutta siihen ihmiseen liittyvät asiat alkavat olla pian minun jaksamisen rajoilla.
Tänään olen miettinyt, että pitäisi ihan oikeasti alkaa ajatella tulevaisuudesta niin, että minun pitää se ihminen nähdä joka viikko. Sen voisin vielä jotenkuten kestää, mutta ajatus siitä, että hän pitelee tyttöä sylissä...Se on liikaa. En oikein tiedä miksi. Kyllähän minä aina olen tarkkana kun joku pitelee tyttöä (sitä vaan kukaan ei huomaa koska yritän olla näyttämättä sitä :D), mutta minun puolesta ihan kuka vain saa pidellä O:ta eikä se tunnu minusta pahalta. Mutta kun vain ajattelen, että O on hänen sylissä...Pelkkä ajatuskin siitä tekee ihan fyysisesti pahaa :/ Selitystä en tiedä.
Jos joudun tilanteeseen, jossa O on hänen sylissä, en pysty esittämään rentoa saati sitten iloista ja kun tyttö huomaa ettei tilanne ole minusta ok, niin hän reagoi siihen heti. Tietenkin. Tyttöhän katsoo minusta aina miten eri tilanteisiin "pitää" suhtautua. Eli molemmille meille aiheutuu vain ikäviä tunteita ja sitä minä yritän vältellä. En aio olla sellainen äiti, joka kaikki ikävät asiat pitää poissa lapsensa elämästä. Lapsen pitää saada kokea myös pettymyksiä sun muuta eikä lasta aina voi pitää iloisena. Mutta mitään turhia ikäviä hetkiä en halua lapselleni.
Tämä viikko on alkanut huonosti, huonoa uutista toisen perään. Kysymyksinä onkin, mitä näin pahaa olen tehnyt, että mikään ei voi mennä hyvin? Milloin tämä loppuu?
Itsesääliä joo, tuloksena kuitenkin on se, että minä kovetun. Ehkä se on hyvä asia, kohta vain todella suuret asiat kolahtavat. Tietenkin tälläkin viikolla kyse on siitä, että on monta pientä pahaa asiaa, niistä koostuu yhdessä yksi iso paha. Ja vain yhden tästä kaikesta toivoisin pois. Vain yksi. Jos sen saisi pois, niin kestäisin jo kaiken muun vaikka niitä olisi kuinka paljon.
Kun ihmiset kysyvät minulta miten menee, mitä kuuluu ja aina vastaan, että hyvää kuuluu, niin se ei aina ole kuitenkaan niin. En pidä siitä, että joka päivä odotan kauhulla mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei ole mukavaa elää jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa. Mutta tätä tämä on, ihan itseaiheutettua sinänsä kyllä. Ei minua pakotettu tutustumaan siihen ihmiseen. Ja olin liian tyhmä tajutakseni kaiken liian myöhään. Nyt saan siis kärsiä siitä, että en tajunnut asioita heti.
Pahinta vain on se, että tässä nyt on tämä pieni kuvioissa, joka kärsii tilanteesta. Jos ei nyt, niin jossain vaiheessa ihan varmasti. En minäkään ihan loputtomiin jaksa tällaista. Tuntuu, että se jaksamisen raja on koko ajan vain lähempänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Suuri kiitos kiinnostuksestasi :)