Minulta löytyy fobioita vähän joka lähtöön ja lisäksi olen muutakin, kuten vainoharhainen. Vainoharhainen en ole niin pahasti, että se haittaisi elämääni mitenkään suuresti. Ahdistusta aiheutan itselleni jokapäiväisesti, mutta sitäkään en yleensä niin paljon että se haittaisi elämää.
Jos vaikka lähden linja-autolla niin vähintään kerran parinkymmenen minuutin matkan aikana näen mielessäni mahdollisen onnettomuuden. Näiden kuviteltujen onnettomuuksien määrä kasvaa aina sen mukaan kuinka pitkä matka on edessä, eli kun lähden sinne toiseen kaupunkiin ja istun pari tuntia bussissa, niin ehdin kuvitella jo vaikka kuinka monta.
En tietoisesti ajattele niitä, en etsi ideoita kuvitelmilleni, en todellakaan tahallani sitä tee. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, enkä osaa selittää sitä niin että jokainen ymmärtäisi. Ne sellaiset ajatukset vain tulevat kuvina ja tunteina mieleeni. Pahin on se, kun ne tunteet tulevat, ne aihettavat sen ahdistuksen. Ja yritän aina mahdollisimman nopeasti ajatella muita asioita, 95% kerroista vaan ehdin tuntea tarpeeksi jotta kivojen asioiden ajattelu vaikeutuu.
Joskus suutun itselleni ja ihan tahallani annan ajatusten jatkua ja kiusallanikin ajattelen kaikkein pahinta mahdollista lopputulosta. Se saa minut aina vain niin surulliseksi. Ja talvisin vielä niin ahdistuneeksi että vältän linja-autoja, autoja. Talvet ovat aina pahinta mahdollista aikaa koska kaikkein suurinta ahdistusta herättävät juuri autot ja linja-autot. Talvisin olen aina, aina ihan paniikissa autossa. Isäni välillä sanookin ettei sitä oven kahvaa tarvitse puristaa niin lujaa. Kun auton ovessahan on se sellainen kahva, josta voi pitää kiinni.
Enkä vain pelkää kun itse joudun kyytiin, vaan pelkään myös muiden puolesta. Esimerkiksi talvella kun muutin tuonne toiseen kaupunkiin, isäni auttoi muutossa, eli ajoi tavarani ja minut sinne. Ensinnäkin pelkäsin koko sen matkan sinne ja sitten vielä koko sen matkan kun isäni oli paluumatkalla yksin.
Talvi ei siis ole suosikki vuodenaikani. Eikä kuvitelmani liity vain autoiluun, jokapäiväiseen elämääni kuuluu aina vähintään yksi mitä-jos-kuvitelma. Mitä jos kaadun portaissa ja lyön pääni kovaa? Mitä jos naapurissa syttyy tulipalo tai kämppikseni huoneessa? Mitä jos joku ilta kun kävelen yksin kadulla, joku tulee ja tekee pahaa? Mitä jos satun olemaan samaan aikaan vaikka kaupassa ammuskelijan kanssa? Ja vielä pahempaa, mitä jos joku minulle läheinen joutuu esimerkiksi johonkin noista tilanteista?
Eli helpoksi en tee omaa elämääni, vaikka en yritä sitä vaikeuttaa. Mutta kuten sanoin, uskallan silti liikkua vielä ulkona, pystyn pakottamaan itseni auton ja linja-auton kyytiin talvisin, ja osaan aina välillä sulkea itseni tuntemasta ja kuvittelemasta pahinta. Minun lievä pakko-oireinen häiriö saattaa hyvinkin liittyä näihin asioihin. Minulla pitää olla kaikki järjestyksessä, en pysty tekemään mitään jos pöytäni on sekaisin, en pysty nukkumaan jos lattialla on jotain ylimääräistä, en pysty keskittymään jos huoneessani tavarat eivät ole järjestyksessä. Jopa laatikoissa täytyy olla järjestys, ei siis auta vain järjestellä näkyvät asiat, ne piilossa olevat pitää olla kunnolla myös.
Jos joskus sairastun kunnolla, tarkoitan mielenterveydellisesti sairastumista, varmaan sairastuisin johonkin edellisiin liittyvistä. Tänne kirjoitin vain pienen osan tästä kaikesta, en edes varmaan itse tiedosta ihan kaikkia juttujani. Enkä kirjoittanut edes kaikesta siitä mitä tiedostan.
Ulkoisesti ihmiset näkevät minussa aina iloisen ihmisen, jolla ei ole ongelmia. Eikä minulla nyt mitään elämää suurempia ongelmia olekaan. Järjestelyni ei häiritse ketään, ei edes minua kovin usein, ja ahdistuksistani ei edes tiedä kuin muutama ihminen. Plus nyt kaikki, jotka tämän lukevat :D Jos vertaisi johonkin toiseen, minun ahdistukseni ovat varmasti pientä, mutta minusta on tyhmää vertailla koska minulle nämä ovat tarpeeksi isoja juttuja. Vaikka kuinka monella olisi kuinka paljon isompia ongelmia, silti omani ovat omia ja ne tuntuvat juuri niin pahoilta kun ne minusta tuntuvat, riippumatta toisista.
(Jos tuntuu epäloogiselta tekstiltä niin se johtuu siitä, että kirjoitin tämän varmaan viikko sitten kipeisenä, nyt en jaksa oikolukea tätä. Joten antaa mennä! :D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Suuri kiitos kiinnostuksestasi :)